Lentävä lause Kun Suomi putosi puusta ei ole totta. Me olemme siellä vieläkin. Puissa ja pusikoissa, ainakin kiinni niissä.

Suomalainen unelma on omakotitalo järvenrannalla. Mutta se talo voisi olla missä vain, sillä me emme halua missään nimessä raivaa sitä pusikkoa talon ja järven välistä. Miksikö, noh tietysti siksi, ettemme halua vesillä liikkuvien katselevan meitä.

Pusikko toimii myös toiseen suuntaan, näköala järvelle rajoittuu, sininen vesi pilkottaa minimaalisesti vihreiden oksien välistä. Mutta sillä ei ole merkitystä. Tieto riittää. Me tiedämme, että pusikon takana on järvi. Meidän järvemme. Ja sen edessä meidän pusikkomme. Turvallista. Me olemme pudonneet puusta, siihen juurelle, mutta riipumme yhä kiinni ympärillä olevassa pusikossa.

Tänä kesänä minä aion nauttia…
elämästä,
aamuauringosta,
hitaista aamuheräämisistä,
pitkistä illoista,
valoisista öistä,
valvotuista öistä,
ystävistä, joille talvella ei ole löytynyt aikaa,
talvella lukematta jääneistä kirjoista,
pitkistä kävelyretkistä,
teekupposista parvekkeella,
grillipihvistä huvimajassa
ja ennen kaikkea tänä kesänä minä aion antaa aikaa rakkailleni ja itselleni.

Olenko minä ainoa, joka ei vielä ole Facebookissa tai Twitterissä? Olen karttanut noita kahta kuin ruttoa. Jo pelkästään siksi, että minulla on teini-ikäisiä lapsia enkä halua olla siellä, missä he ovat.

Ja toiseksi, minä en usko Facebookiin enkä Twitteriin. Kenellä riittää aikaa tai kiinnostusta moisiin? Ei ainakaan minulla, mutta aika monilla ilmeisesti. Olin hiljattain koulutuksessa, jossa minun lisäkseni oli ainoastaan toinen henkilö, joka ei vielä ollut Facebookissa. Siellä seikkailivat minua huomattavasti vanhemmatkin ja heistä se oli hauskaa. Minua se vain ei kiehdo.

Sosiaalinen media on päivän sana, minä myönnän ja jopa kannatan sitä, mutta valikoidusti.

Elämä on täynnä vastakohtaisuuksia. Jos ei olisi pahaa, ei olisi hyvääkään ja elämä olisi vain paksua puuroa ilman iloja ja suruja. Vuoden ensimmäinen kuukausi on osoittanut tämän paremmin kuin mikään muu. Tammikuumme oli jumalattoman kaunis. Talven ihmemaa oli ja on yhä silmiemme edessä kauniimpana ja satumaisempana kuin uskommekaan, mutta samalla kylmempänä ja viimaisempana kuin pitkiin aikoihin. Hyvä ja paha ovat läsnä. Talvessa. Elämässä. Ihmisen sielussa.

Törmäsin jokin aika sitten netissä erään kuuluisan henkilön kirjalistaan. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun joku julkimo kertoo lukusuosikeistaan, eikä ensimmäinen kerta, kun minä luen tällaisia listoja. Mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun se sai minut miettimään, millaiselta minun listani näyttäisi.

Minä en ole kuuluisa eikä minusta koskaan tule julkimoa, mutta minä luen. Olen intohimoinen lukija. Minun yöpöydälläni on aina vino pino kirjoja. En osaa mennä nukkumaan lukematta. Ennen unta minun on päästävä hetkeksi mielikuvitusmaailmaan, seurattava jonkun toisen elämää, ratkaistava rikoksia tai sukellettava vieraaseen kulttuuriin.

Minä etsin koko ajan täydellistä tarinaa, uutta kirjallista tuttavuutta, joka räjäyttäisi tajuntani. Mutta valitettavasti sitä ei ole vielä löytänyt, hyviä ehdokkaita kylläkin.

Tässä minun, tuntemattoman kaduntallaajan, kirjojen Top 10. Lista ei ole täydellinen eikä kiveen kirjoitettu eikä se ole välttämättä edes ”oikeassa” järjestyksessä. Tältä minusta tuntuu tänään, huomenna lista voi jo näyttää toisenlaiselta. Ja heti kun löydän uuden, erinomaisen kirjan, se syrjäyttää automaattisesti jonkun listalla nyt olevan.

1. Khaled Hosseini, Tuhat loistavaa aurinkoa
2. Khaled Hosseini, Leijapoika
3. Mika Waltari, Sinuhe egyptiläinen
4. Anna-Leena Härkönen, Palele porvari ja muita kirjoituksia
5. Henning Mankelin tuotanto
6. Liza Marklundin tuotanto
7. Mikko Kouki, Niina Repo, Luonnevika ja muita kirjoituksia
8. Dan Brown, Da Vinci -koodi
9. Kajsa Ingemarsson, Kajsan maailma
10. Seuraava kirja, jonka aion lukea…

Minä rakastan. Kuvia. Valokuvia. Maalattuja. Piirrettyjä. Kaikenlaisia. Minä rakastan myös sanoja. Helppoja. Yksinkertaisia. Pitkiä. Monimutkaisia. Kertomuksia. Tarinoita. Tuokiokuvia mielikuvitusmaailmasta.

Sekä kynttilöitä. Mikään ei valaise pimenevää syksyiltaa kauniimmin kuin hento tuikku.

Me suomalaiset olemme valittajakansaa. Harvalla on otsaa hihkua kiitollisuutta ja iloa, valittamisella kun saa enemmän kuuntelijoita ja ”asia on juuri näin”-nyökkäilijöitä. Synkkien fennosuomalaisten rivistä poikkeaminen on rintamakarkuruutta ja läpeensä iloinen ja onnellinen ihminen nähdään idioottina ja täysin tyhmänä.

Tosi asia kuitenkin on, että me olemme sitä mitä me ajattelemme. Jos ajatuksemme ovat synkkiä ja mustia, on elämämmekin täynnä synkkyyttä ja kurjia tapahtumia. Se mitä uskot on totta ja siitä tulee elämäsi. Vanha totuus puolillaan olevasta lasista pitää paikkansa. Kiitollisuudella ja hyviin asioihin keskittymisellä pääsee huomattavasti pitemmälle – ja matkakin sinne on onnellinen.

Kukaan ei tietenkään ole täydellinen ja valittaminen puhdistaa joskus sielua paremmin kuin mäntysuopa konsanaan. Mutta vain joskus ja erittäin harvoin. Kiitollisuus sen sijaan kirkastaa sen.

Jos positiiviset ajatukset eivät suju luonnostaan, sitä kannattaa opetella. Yksi parhaista tavoista on kiitollisuuspäiväkirja. Keino on yksinkertainen, mutta toimiva: tee joka päivä vähintään viiden kohdan lista asioista, joista olet kiitollinen sinä päivänä. Minun kiitollisuuslistani näyttää tänään tältä (huomenna se on erilainen):

Tänään olen kiitollinen
Villasukista (vaikka on kesä)
Äitiydestä
Mansikoista
Kauniisti kukkivasta parvekkeestani
Niistä monista mahdollisuuksista joita nykyaika antaa meille (mm. tietokone, henkinen kasvu, kotiaskareiden helppous)

Tänä kesänä minä aion matkustaa Bagdadiin, Afganistaniin, Kuubaan, Kiinaan, Karibialle ja Italiaan. Ei, en todellakaan pelkää sikainfluenssaa enkä sure talouden romahtamista tai säästöjeni hupenemista. Millään noilla ei ole mitään tekemistä matkojeni kanssa, isolla ja mukavalla nojatuolillani sen sijaan on.

Sohvapöydälläni minua odottaa kuusi kirjaa: Yasmina Khadran Bagdadin kutsu, Deborah Rodriguesin Kabulin kauneuskoulu, Pedro Juan Gutiérrezin Likainen Havanna-trilogia, Qiu Xiaolongin Musta sydän, Gabriel Garcia Marquezin Rakkautta koleran aikaan ja Beppe Severgninin La Bella figura – Opastettu kiertokäynti italialaisuuteen.

Ei, en vielä ole päättänyt missä kävisin ensin, sodan runtelemassa Kabulissa, eksoottisessa Kuubassa vaiko Italiassa sivistyksen alkulähteillä. Sillä ei ole edes mitään merkitystä. Lukemattomat maailmani – nuo kaikki - ovat täynnä mielenkiintoisia tarinoita ja ihmiskohtaloita. Tuskin maltan odottaa, kenet kohtaan matkallani ja kehen tutustun.

Kotimaani vähäluminen ja itikkarikas kesä saa olla sellainen kuin on, minua se ei haittaa. Minä lähden mielikuvitukseni kanssa maailmalle.

Paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. On hyvää rinnassa jokaisen, vaikk´ aina ei esille loista. Näin totesi Eino Leino, ja niin uskoin minäkin – aikoinaan – mutta en enää. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä synkemmäksi minun mielipiteeni ihmisluonnosta on muuttunut.

On olemassa henkilöitä, jotka ovat läpeensä pahoja. Olisi tilastollinen ihme, jos näin ei olisi. Lähes seitsemään miljardiin mahtuu jos jonkinlaista tallaajaa. Onneksi en tunne ketään tällaista henkilökohtaisesti, enkä ole sellaista kohdannutkaan, en ainakaan tietääkseni. Olen vain muuttunut näin negatiiviseksi uutisten myötä. Tappoja, murhia, riistoja, kidutuksia.

Missä mennään vikaan, missä vaiheessa hyvyys peittyy pahuuteen. Jokainen meistä syntyy puhtaana, hyvänä ja viattomana, mutta osa meistä kuolee kädet vereen tahrittuna.

Suomalaisten luksus löytyy yksinkertaisista asioista, näin kirjoittaa amerikkalainen toimittaja Trevor Corson Yahoo Newsin sivuilla. Mökkielämä, yksinäisyys ja hiljaisuus, siinä meidän taivaamme. Niinkö? Ei aivan, ei kaikkien, ei ainakaan minun. Ensimmäinen helteinen viikonloppu mökillä takana, ja minulla on kaksi isoa ja kutiavaa pahkuraa käsivarressa. Itikat eivät kuulu minun luksukseeni, ei silti, ei se mökkikään ole minun.
Osalle meistä kesäinen kaupunki on kaunis. Polttava asvaltti ja kuhiseva tori, kesätuulen henkäys vilkkaassa satamassa. Mikä onkaan nautinnollisempaa kuin istua puistonpenkillä jäätelötötterön kanssa ja katsella ohikulkijoita.
Olen urbaani cityihminen, kammoksun maalaiselämää ja kaikkia ötököitä, jotka ovat pienempiä kuin linnut ja lentävät. Pelkään kulkea yksin metsässä, mutta en öisillä kaduilla. Olen suomalainen, ja minulle on luksusta viettää kesä kaupungissa kaukana elukoiden ja liiallisen luonnon ulottuvilta.

Hän sanoi haluavansa kuolla. Minun äitini. Se tuntui pahalta, vaikkakin ymmärrettävältä. Elinvuosia on jo 89 ja viimeisimmät niistä ovat kuluneet liikuntakyvyttömänä hoitolaitoksessa. Mutta silti, kuka haluaa kuulla äitinsä suusta kuolintoivomuksen.

Me opimme varjelemaan elämää jo pienestä pitäen, arvostamaan sitä ja toivottamaan mahdollisimman monia lisävuosia jokaiselle heidän syntymäpäivänään.

Miksi haluaisimme luopua siitä? Elämä on meidän kallein omaisuutemme ja myös persoonallisin. Kahta samanlaista ei ole. Meillä jokaisella on vapaa tahto muovata omamme. Joskus – oikeastaan aika useinkin - käy niin, että olosuhteet puuttuvat peliin ja toiveemme eivät toteudu. Se saattaa olla onnenpotku tai suuri takaisku, mutta näin käy jokaiselle. Meidän kaikkien elämä on täynnä iloa ja surua, murhetta ja tuskaa sekä onnea ja hupia.

Äitini kohdalla ei enää voida puhua huvista. Viimeisimmät vuodet ovat kypsentäneet häntä seuraavaan vaiheeseen, mutta eivät minua. Hän odottaa jo siirtymistään, minä kammoksun sitä. Mutta meillä kummallakaan ei ole muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä kohtalomme. Äitini sanoin: Jumalassa on juoksumäärä.

Minä en arvosta kulinaristisia nautintoja. Minua moititaan tästä jatkuvasti. Pidän kyllä hyvästä ruuasta, mutta en rakasta sitä. En himoitse tiettyjä ateriakokonaisuuksia, en suunnittele ruokalistoja perheelleni enkä mieti tekemisiäni etukäteen ruokaa ajatellen. En halua matkustaa jonnekin vain siksi, että sieltä saa sitä ja sitä. Muitakin syitä täytyy löytyä kuin ruoka, jotta teen jotain.

Syön nälkääni, mutta en mielihyvääni. Minun on vaikea ymmärtää juhlien ja juhlapyhien mässäilyjä ja perinneruokia. En näe mitään himottavaa joulukinkussa, lanttulaatikossa tai lipeäkalassa. Mikään niistä ei kuulu perheemme joulupöytään, ei ole kuulunut koskaan. Jouluateriamme koostui tänä jouluna meksikolaisesta ruuasta, burritoista ja tacoista. Ja hyvin näytti maistuvan kaikille.

Myönnän, että opetan vääriä periaatteita lapsilleni, mutta miksi meidän olisi syötävä sellaista ruokaa, mikä ei maistu meistä kenellekään vain siksi, että suomalaiset ovat sattuneet syömään sitä paremman puutteessa vuosisatoja. Meillä on nyt maukkaampiakin vaihtoehtoja. Omalta osaltani näen itseni vapauttajana. Haluan opettaa lapsilleni, että näinkin voi tehdä, harmaasta massasta voi, ja joskus on hyväkin, poiketa. Eläköön yksilöllisyys - ruokavaliossakin.

- Kun ei telkustakaan tule mitään, totesi turhautunut ystäväni minulle jokin päivä sitten. Hänen puhelinlinjoja pitkin tuleva äänensä oli kyllästyneen oloinen. Liian aikaisin tuleva säkkipimeys, jatkuva sade ja nyt vielä virikkeetön koti-ilta olivat tehneet tehtävänsä. Kaikki oli mälsää.
Yhdyin hänen valitusvirteensä ja haukuin ilomielin televisio-ohjelmia. Mutta hänen sanansa jäivät kaikumaan korviini. Kysymyksiä alkoi nousta.

Olen elänyt television tulemisen, nähnyt sen muuttumisen osaksi jokapäivästä elämää ja kokenut mustavalkoisten lähetysten vaihtumisen värillisiksi. En muista haukkuja 1960- tai 70-luvuilta, mutta nyt jokainen purnaa, jupisee ja marmattaa ohjelmien huonoudesta. Minä myös.
Ovatko ne todellakin niin paljon pahempia nyt kuin esimerkiksi 70-luvulla? Onko vika ohjelmatarjonnassa vai meissä?

Olemmeko me nykyisin valistuneempia katsojia, joille ei kelpaa mikä tahansa soopa? Ennen vanhaan, kun kanavia oli ensin yksi, sitten kaksi ja lopulta kolme, pyrittiin seuraamaan kaikkia lähetyksiä. Muistan, kun tarjonta muuttui kaksikanavaiseksi, millainen poru siitä nousi: mitä me nyt teemme, nehän menevät päällekkäin.

Mutta tuolloin ne ohjelmat vasta huonoja olivat. Se on tullut huomattua jälkikäteen. Ajankohtaisohjelmat kävivät varmasti läpi jonkinasteisen ennakkosensuurin ja päätarkoitusperänä oli kansakunnan sivistäminen. Kaikkia teititeltiin ja oltiin ylivirallisia. Viihdeohjelmakin olivat typeriä, paitsi Spede ja Illan siimeksestä viihteen valkamaan. Ne naurattavat yhä.
Nyt ajankohtaislähetyksissä uskalletaan ottaa kantaa suurin piirtein mihin vain ja tietoa annetaan enemmän kuin me jaksamme tai edes haluamme ottaa vastaan. Viihdettäkin on joka lähtöön. Osa on hyvää ja osa huonoa. Kanava- ja ohjelmatarjonta on niin runsasta, että kenelläkään ei ole aikaa kaikelle.

Valintaa on tehtävä. Mutta nyt on mistä valita. Onneksi. Määrän lisäksi laatu on myös noussut, ja tietysti laskenutkin kaikenlaisten reality-sarjojen myötä, mutta pääosin ”oikean television” puolella kaikki on nyt laadukkaampaa kuin ennen.

Olen iloinen, että meistä on tullut kriittisiä katsojia, joille kaikenkarvaiset lähetykset eivät kelpaa. Syy turhautumiseen, televisiostakaan ei tule mitään, on meissä. Olemme oppineet liian hyvälle, ja samalla me olemme passivoituneet. Jos jonain hetkenä meille ei tarjotakaan valmiiksi ohjelmoitua tekemistä, me emme osaa olla enää hiljaa itsemme kanssa. Tämä on erityisen totta näinä syksyn synkkinä ja kaatosateisina päivinä, jolloin uloslähteminenkin on otettu meiltä pois.

Älkää käsittäkö väärin, minä olen isänmaallinen. Erittäin. Mutta en vain pidä meidän maantieteellisestä sijainnistamme. Kiitos sen, me olemme synkkyyteen ja pessimismiin taipuvainen kansa. Kuinka kukaan voisi virnistää iloisesti edes puolella naamallakaan, kun taivas on harmaa, tuulee kylmästi ja vettä tulee niskaan kuin saavista kaataisi.

Niin kuin tänään. Kaikki värit maisemasta – ja samalla myös elämästä - ovat valuneet sateen mukana viemäriin. Tämä jos mikä lokeroittaa meitä suomalaisia. Epäsosiaalisuuteemme on hyvä syy: kurjat ilmat. Tänä iltana minä käperryn saaleineni neljän seinän sisälle hyvän kirjan kanssa. Sytytän kynttilän ja toivon, että kukaan ei soita eikä tule käymään.

Sateiset kadut ammottavat synkkää tyhjyyttään. Tunnelmani on samanlainen. Haluan olla yksin. Tyhjänä ja synkkänä.

Minun ekologinen jalanjälkeni on raskas. Tiedän sen. Ja myönnän, että osa johtuu siitä, että en usko jok’ikiseen ekohömppäjuttuun. Vapaiden kanojen munat saavat minut hymähtämään ja kestovaipat sekä kompostivessa nyrpistämään nenääni.

On tietysti olemassa vihreitä asioita, jotka minäkin allekirjoitan. Halusin muun muassa käyttää energiansäästölamppuja, olla omavaraisempi ja kierrättää vaatteitani. Mutta. Valitettavasti näihinkin liittyy iso mutta: raha. Minä säästän mieluummin omaa rahakukkaroani kuin luontoa.

Siitä on vuosi, kun päätin vaihtaa kaikki meidän lamppumme energiansäästölamppuihin. Kirjoitin jokaisen kannan ja mallin huolella ylös ja marssin kauppaan. Ostoslistani oli suhteellisen yksinkertainen: 10 energiansäästölamppua sillä ja sillä kierteellä. Mutta. Kaupassa kohtasin sen muttani: rahan. Energiaystävällinen vaihtoehto olisi maksanut minulle 150 euroa. Ei kiitos. Minä marssin kaupasta ulos, ja entiset lamput jäivät paikoilleen.

Vaatteita minä osaksi kierrätän. Itse en kylläkään ”osaa” ostaa niitä - toisten vanhoja - mutta Punainen risti saa minulta silloin tällöin joitakin vanhaksi ja pieneksi jääneitä. Paitsi. Paitsi tällä viikolla.

Olen aina käyttänyt bleisereitä, ja niitä olikin kertynyt kaappeihini liian monta. Viime sunnuntaina siivosin ja poistin niistä parikymmentä. Kannoin ne suoraan roskikseen. Miksikö? Kierrätykseen laitettavien vaatteiden on oltava puhtaita. Kahdenkymmenen pikkutakin kuivapesettäminen olisi vienyt minulta pienen omaisuuden. Niin antelias minä en suinkaan ole. Säästökohteenani oli tälläkin kertaa oma rakas rahapussini.

Ja sitten se suurin ekologinen murheeni: omavaraisuus. Urbaanina cityihmisenä minun omavaraisuuteni on tietysti täysin erilaista kuin maalla asuvalla. Minulla ei ole maaplänttiä, mitä viljellä. Ei silti, että edes osaisikaan. Minun kasvatustaitoni rajoittuvat kesällä parvekkeella ilman hoito rehottavaan ruohosipuliin.

Mutta ruuanlaitossa minun tulisi olla omavaraisempi, käyttää vähemmän puolivalmiita ja valmiita eineksiä ja ostaa lähiruokaa. Tässä minä petraan – silloin tällöin toisinaan. En tietenkään, luonteelleni ominaisesti, välitä ruuan matkasta keittiööni, mutta minä olen tehnyt itse jopa viiliä ja jogurttia sekä leiponut leipää. Mutta vain ja ainoastaan silloin, kun inspis iskee ja minulla on siihen aikaa.

Mutta minun leipomiseni eivät ole ekologisia eivätkä rahaa säästäviä. Vanhaksi jääneiden jauhopussien, öljyjen ja muiden ruuanlaittoon tarvittavien aineiden määrä on välillä liian suuri. Nykyinen kiireinen työelämä ei edistä itsetekemistä.

Sehän on vain järjestelykysymys, sanoo joku. Mutta ei, ei ainakaan minulle. Jos kaiken pyrkii tekemään, mitä päivän mittaan pitää tehdä, niin aikaa ei jää ruuanlaitolle. Nykyään minä käyn mieluummin tunnin lenkillä ja hoidan kuntoani kuin hikoilen lieteen kahlittuna. Meidän ruuan pystyy valmistamaan joku toinenkin, mutta minun kuntoni ei kohota kukaan muu kuin minä itse.

Miksi vihreys on näin vaikeaa ja näin kallista? Mutta siitä minulla on kuitenkin hyvä omatunto: meillä lajitellaan roskat. Olen tietysti kuullut, että lajittelu loppuu roskalaatikoihin. Kaatopaikalla ne dumpataan samaan paikkaan…

Me suomalaiset olemme tottuneet luottamaan auktoriteetteihin, asiantuntijoihin ja meitä viisaampiin miehiin. Mutta kehen on uskominen, kun näiden paljon tietävien sanat ja neuvot menevät ristiin?

Se on jo selvinnyt jokaiselle, että lamaan tässä ollaan menossa ja vauhdilla. Mutta se, miten se tavalliseen tallaajaan vaikuttaa, on vielä hämärän peitossa. Arvella vain voi, että huonosti.

Viestit mediassa kehottavat meitä varautumaan ja varustautumaan huonoon aikaan. Samalla tulee joukko neuvoja, kuinka vältämme sen ja kuinka selviämme siitä. Siinä, missä yhdet huutavat kotimaisen kulutuksen puolesta, toiset puhuvat säästämisestä. Osta, osta, osta ja talouden pyörät pyörivät ja kaikilla on työtä. Säästä, säästä, säästä ja sinulla on rahaa huonossakin taloudellisessa tilanteessa. Neuvot ovat ristiriidassa toistensa kanssa. Kuinka voi säästää, jos kuluttaa kaikki rahansa ostoksiin? Ja kuinka voi käyttää rahaa edes nykyisellä tasolla, jos pyrkii laittamaan kaiken asunto- ja ruokakulujen jälkeen käteen jäävän säästöön?

Näillä viisailla on varmasti pääsy samoihin tietoihin, mutta miten ihmeessä päätelmät voivat olla niin kaukana toisistaan. Tällaisten ristiriistaisten neuvojen äärellä ei voi muuta kuin elää kuten ennenkin: ostan, mitä tarvitsen ja säästän, jos pystyn.

Jo toinen vuoden sisällä. Turhia kuolonuhreja, hukattuja kohtaloita ja täysin tarpeetonta tuskaa. Mikä meitä vaivaa, miksi väkivalasta on tullut ratkaisu joillekin?

Tänä aamuna, eilisen kauhu-uutisen jälkeen monella on mieli täynnä kysymyksiä - joihin ei vastauksia löydy ehkä koskaan. Miksi, miksi, miksi? Missä vika? Vanhemmissa, nuorissa, yhteiskunnassa vaiko elämässä yleensä?

Vuosi sitten sattunutta veritekoa pystyi vielä pitämään yksittäisenä ja erittäin valitettavana tapahtumana, mutta kun toinen samanlainen tehdään ja tietoon tulee, että netin kouluammuskeluja ihannoivan palstan jäsenet ovat Yhdysvalloista, Saksasta ja Suomesta, niin jossain on jotain mätää. Juuri näissä maissa on tehty viimeisimmät kouluammuskelut ja myös suurin osa niistä.

Onko elämä nykyään niin helppoa ja rauhallista, että sotia on luotava itse ja vihollinen on etsittävä vaikka omista kavereista? Yli kuusikymmentä vuotta sitten se oli rajan takana tykit ja pyssyt Suomeen osoittaen.

Vai onko elämästä tullut niin eristynyttä ja suoritusvoittoista, että normaalin kanssakäymisen perustiedot jäävät lapsilta ja nuorilta saamatta? Vanhemmilla on kiire, täytyy hankkia se toinen auto ja lisärahaa etelän lomalle. Aikaa normaaliin keskusteluun ei ole - eikä sen puolin haluakaan. Luotettava kumppani löytyy tietokoneesta. Tietokoneen kanssa et ole yksin, olitpa sitten netissä tai et. Vaikutteet vain ovat kovin yksipuoliset. Varsinkin sellaisille, joiden pinnan alla piilee taipumus väkivaltaan ja negatiiviseen käyttäytymiseen.

Mutta ei tietokonettakaan voi yksin syyttää. Samanlainen vaikuttaja on myös televisio. Ajatellaanpa nyt niitä kaikkein ”harmittomimpia” ohjelmia eli saippuasarjoja. Jokaisessa juonitaan. Kenelläkään ei ole hyvät tarkoitusperät. Ihmiset ovat itsekkäitä, toisilleen pahaa tahtovia vehkeilijöitä. Sinun täytyy kieroilla tai muuten sinusta tulee uhri, halveksuttava epäonnistuja. Monissa sarjoissa vahvat ovat vääryyden puolella ja heikot ovat hyviä. Ja kukapa nyt haluaisi olla heikko.

Vai onko syy suomalaisuudessa, pidättyvässä luonteenlaadussamme? Me emme puhu emmekä pussaa. Me emme anna kiitosta emmekä valita turhista. Kaikki pidetään sisällä sivistyneisyyden nimissä. Ehkä meidän kannattaisi oppia jotain Välimeren maiden intohimoisesta luonteenlaadusta. Siellä rakastetaan rajusti ja tulistutaan kiivaasti, mutta rakkaus muistetaan ja leimahtaminen unohdetaan hetkessä.

Matti Saaren ratkaisu oli väärä. Suru astui vuosikausiksi moneen perheeseen - Saaren vanhemmat mukaan lukien. Miksi, on luonnollinen kysymys tässä vaiheessa, mutta samalla kun me kaikki etsimme vastauksia, meidän tulisi katsoa perheeseemme ja lähimmäisiimme. Kertoa heille, mitä he merkitsevät meille ja kuunnella. Puhua, olla vaiti - läsnä, lähellä ja liki.

Täytin hiljattain vuosia. Hienot naisethan eivät paljasta ikäänsä, siis en minäkään. Sanon vain, että ensi vuonna tulee täyteen joko kokonainen satanen tai sitten puolikas siitä. Päätelkää itse.

Nuorempana, siis huomattavasti nuorempana, jo yli kolmekymppiset tuntuivat vanhoilta. He näyttivät ikälopuilta ja käyttäytyivätkin niin. Siis, aivan kuin kuolema tulisi huomenna. Vanheneminen ja ikääntyminen vaikuttivat silloin homekorvaisilta touhuilta, johon en olisi halunnut osallistua. Mutta. Sitähän ei meiltä kysytä. Me kaikki vanhenemme - halusimmepa sitä tai emme. Meidän valittavana vain on kuinka. Siis, kiroten joka hetkeä vai nauttien joka siemauksesta.

Nyt minä olen tuossa homekorvaiässä, mutta silti tunnen itseni erittäin nuorekkaaksi. Sieluni on teini-ikäinen. Mutta elämäni ei - onneksi. Kuluneet vuodet ovat tuoneet viisautta (toivottavasti) ja näkemystä elämän valoihin ja varjoihin. Olen mielissäni menneestä. Niistäkin hetkistä, jolloin elämä on pistänyt minut polvilleen. Olen kasvanut ja kehittynyt. Minusta on upeaa olla homekorvaikäinen juuri nyt, juuri tässä maailman ajassa.

En vaihtaisi elämääni teinihörhötykseen. Eikä minun oikeastaan tarvitsekaan, sillä kerran viikossa minä ”nuorrun” tuolle asteelle. Alzheimeria sairastavan äitini mukaan minä olen parikymppinen – samoin kuin omat lapseni. Se on huvittavaa, säälittävää, ehkä lohdullistakin. Kerran viikossa vieraillessani äitini luona saan palata lapsuuteeni. Saan hetken aikaa olla se kaksikymppinen tytöntyllerö, jolla ei ollut huolia eikä murheita. Mutta sitten kun suljen palvelutalon oven ja palaan takaisin omaan ikääni, huolet ja murheet palaavat. Päällimmäisenä toivomus, että äitini nykyisyys ei olisi minun tulevaisuuteni. Mutta tuostakin epävarmasta elementistä huolimatta minä nautin ikääntymisestä. Olen päättänyt ottaa kaiken irti homekorvaiästäni. Nautin joka siemauksesta. On upeaa olla elossa juuri nyt.

Löysin hiljattain vanhan runovihkoni, johon olin teini-ikäisenä kerännyt mitä moninaisimpia mietelauseita, ajatelmia ja runoja. Suurin osa niistä käsitteli rakkautta, tietysti. Rakkaushan on, ja on aina ollut, teinityttöjen elämän keskeisin piste. Jotkut mietelmistä pureutuivat myös henkiseen - ja hengelliseenkin - kasvuun.

Vihkoa lukiessa eteeni avautui näkymä pienestä punatukkaisesta tytöstä, idealistista, jolle elämä oli vielä suuri seikkailu. Nyt 30 vuotta myöhemmin tukan väri on muuttunut itsestään vaaleaksi ja idealismin tilalle on tullut aimo annos realismia, mutta runot koskettivat yhä. Ehkä me emme sittenkään muutu niin paljoa kuin kuvittelemme. Ehkä se pieni tyttö tai pieni poika, jolle maailmassa riittää ihmettelemistä, asuukin meissä ihan loppuun saakka. Mikä lohdullinen ajatus!

Huomasin tässä hiljattain, että ajat ovat todellakin muuttuneet. Se, mikä 40 vuotta sitten olisi ollut hienostelua, suorastaan snobbailua (oikeastaan aika mahdotonta, jos et ollut Maxwell Smart, agentti 86), on nyt arkista ja kuuluu kiinteästi meidän jokapäiväiseen elämäämme.

Tarkoitan puhelinta. Nykyään meillä kaikilla on oma puhelin, känny, joka kulkee mukana. 1960-luvulla Maxwell Smartin kenkäpuhelin herätti televisiosarjaa seuraavissa hilpeyttä ja sai monen lapsen kuvittelemaan mitä moninaisimpia esineitä vastaavanlaisiksi puhekapineiksi. Vanhemmat tuhahtelivat hymähdellen, että tuo nyt on haihattelua. Myönnetään, he olivat oikeassa, meidän nykyiset kapineemme ovat huomattavasti parempia kuin Maxwellin kenkäpuhelimet.

Enää eivät lapset kuvittele ja rakentele puhelimia leikkikaluistaan. Heidän ei tarvitse, isukit ja äitykät ostavat ihan oikeat perheen pienimmillekin heti taaperoiän jälkeen. Tästä on seurannut yhden vuosituhantisen ilmiön kuoleminen sukupuuttoon. Enää ei pihalta kuulu tietyllä intonaatiolla laulettua pyyntöä: Äiti tuu ikkunaan, täällä huutaa… Nyt käytetään kännyjä.

Asia suorastaan iskeytyi tajuntaani ollessani parvekkeella kastelemassa kukkia. Pihalla kaksi leikkivää poikaa huomasi tarvitsevansa jalkapallon. Sen sijaan, että olisivat juosseet sitä hakemaan tai alkaneet huutaa äitiään ikkunaan, toinen pojista otti kännykkänsä ja soitti äidilleen. Pia pallo heitettiin ikkunasta, ja pojat jatkoivat tyytyväisinä leikkejään.

Maxwell Smartin kenkäpuhelimesta on tullut todellisuutta. Mikähän on se seuraava asia, mitä me nyt katselemme televisiosta, joka 40 vuoden kuluttua kuuluu arkeemme?

Pidän kävelystä, pyöräilystä ja tanssimisesta, mutta muuten en ole kovinkaan liikunnallinen. En urheile, en harrasta hienoja lajeja, en varsinkaan golfaa tai pelaa tennistä. Mutta silti minulla on - lääkäristä riippuen - joko tennis- tai golfkyynärpää. Kukaan ei puhu tietokoneesta johtuvasta kipuoireyhtymästä.

Koska molempia käsiäni on jo jouduttu piikittämään kortisonilla, olen päättänyt, että vasemmassa minulla on golf- ja oikeassa tenniskyynärpää. Ja jos polviini tulee joskus vaikeuksia, niin oikeassa jalassa se voisi johtua jalkapallosta ja vasemmassa jääkiekossa. Selkärankaani olen päättänyt sijoittaa koripallon ja kantapäihini curlingin.

Wautsi, kuinka urheilullinen minä olenkaan!

Luin hiljattain erään henkilön tekemää Minä rakastan-listaa. Se sai minut ajattelemaan, mitä minä rakastan. Hetken mietittyäni niitä - tähän elämänaikaan - minulle merkittäviä asioita alkoi nousta mieleeni.

Tässä se on, minun listani:
Minä rakastan poikiani ja miestäni, kiireettömyyttä aamulla, pientä kiirettä työpäivässä, peilikirkasta ja täysin tyyntä järvenpintaa, lauantaiaamuja, itseni tekemää vihanneskeittoa, vanhoja valokuvia, kotikaupunkini historiaa, kesäisiä hengähdyshetkiä omalla kukkien täyttämällä parvekkeella ja niitä häivähdyksiä, jolloin usko huomiseen on käsin kosketeltavan vahva.

Mutta ennen kaikkea, minä rakastan tätä hetkeä. Olen onnellinen.

Tuttavani televisiokuva muuttui lumisateeksi. Neuvoin häntä irrottamaan digiboksin johdon irti ja odottamaan hetken, antamaan boksin buutata itse itsensä. Se tepsi. Kuva tuli näkyviin. Sain kiitokset tekstarina.

Vian korjaus sujui vaivattomasti. Miksi siis kaikki asiat eivät voisi toimia näin? Tuollaiselle virtajohdolle olisi käyttöä myös elämässä, sen ylä- ja alamäissä. Varsinkin silloin, kun esimerkiksi suhde alkaisi olla yhtä pitkää, sähköisen rätinän säestämää lumisadetta ilman kunnon kuvaa. Pari minuuttia irti, virrat pois vastapelurista, ja kaikki olisi taas kunnossa.

Mutta olisiko? Olisiko buuttaus liian helppo vastaus? Jäisikö suhteesta jotain puuttumaan? Riidat tietysti, mutta entä muut asiat.

Olen oppinut karvaasti, että me tarvitsemme vastakohtia. Meillä täytyy olla huonoja ja kurjia aikoja kuten myös hyviä ja ihania. Me tarvitsemme elämäämme draamamme kaaren tietääksemme, milloin on huonosti ja ymmärtääksemme, mihin haluamme pyrkiä. Ja erityisesti, että osaisimme arvostaa niitä hetkiä ja ajanjaksoja, jolloin kaikki on kunnossa, jolloin elämä hymyilee.

Onneksi minussa ei ole virtajohtoa, eikä minun rakkaassanikaan. Onneksi suhteemme ei vielä, ei edes yli yhdentoista vuoden jälkeenkään, ole lumisateinen. Mutta jos olisi, haluaisin korjata sen vanhanaikaisesti: ruuvimeisselillä ja jakoavaimella, puhumalla ja kompromisseilla.

Minulla ei ole siskoa, on vain veli. 13 vuotta vanhempi. Hän asuu Amerikassa. On asunut jo vuodesta 1968. Me olemme erittäin läheisiä huolimatta pitkästä välimatkasta. Kun olin nuorempi toivoin siskoa ja kadehdin sellaisia tyttöjä, joilla oli sisar ja joiden sisko oli myös heidän paras ystävänsä.

Siskon saamiseen on nyt jo aivan liian myöhäistä, myöhäistä se oli teini-iässäkin. Olen vanhempieni iltatähti. Mutta olen miettinyt, että jos siskokset voivat olla toistensa parhaat kaverit, niin miksi sitten ystävät eivät voisi olla toistensa siskoja.

Olen tuntenut parhaan ystävättäreni 12-vuotiaasta lähtien, 36 vuotta. Se on pitkä aika. Me olemme kokeneet yhdessä paljon, iloja ja suruja. Minulta on kuollut isä, häneltä äiti. Me olemme molemmat menettäneet rakkaat mummomme ja synnyttäneet kaksi lasta. Minulla on kaksi poikaa, jo aikuisia. Hänellä on poika ja tyttö, vielä ala-asteikäisiä. Minä olen eronnut 16 vuotta siten. Hän käy parhaillaan läpi avioeroaan.

Hänen perheensä, kaksi siskoa ja isä, ovat katkaisseet suhteet ystävättäreeni. Hän on jäänyt yksin. Minun äitini sairastaa Alzheimeria ja on hoitolaitoksessa. Minä olen yksin. Mutta oikeastaan en ole, meillä on toisemme. Hän on minun sisareni, ei biologisesti, mutta kaikella muulla tavalla. Hän on se, johon luotan kuin kallioon, jonka tiedän pysyvän rinnallani tukien ja kannustaen elämän ala- ja ylämäissä niin kauan kuin elämme ja senkin jälkeen. En usko, että kuolema tuhoaa perheitä, ei edes adoptoituja sellaisia.

Minulla on sisko, ja minä olen hänestä kiitollinen.

Dr. Philissä oli jokin aika sitten ohjelma kauheista naisista, oikeista akoista, joille kukaan muu tai kenenkään muun mielipide ei merkinnyt mitään. Näitä naisia katsellessani mietin omaa käytöstäni: Olenko minä tuollainen? Voisinko koskaan käyttäytyä noin julkeasti, itsekkäästi ja alistavasti? Vastaus molempiin kysymyksiin oli kielteinen: en ole ja en koskaan.

Minä olen kenties liiankin kiltti, nöyrä ja alistuvainen, mutta olen onnellisempi näin. Minulle on tärkeää, että en loukkaa ketään. En osaa pitää puoliani. Monta kertaa, kun vaa’assa on minun hyvinvointini vastaan toisen hyvinvointi, ajattelen että samapa tuo. Mutta näin on hyvä, tällä tyylillä saavutan mielenrauhan. Minun mielestä riita ei puhdista ilmaa. Ajattelemattomasti huudetuista, toista sivaltavista sanoista jää aina jotain hampaankoloon, ainakin minulle.

Mikä sitten saa jotkut meistä kasvamaan kieroon? Miten syntyvät perheiden mustat lampaat? Musta lammas –nimitys on kuitenkin liian lievä näille Dr. Philissä esiintyneille naisille, he olivat oikeita piruja. Aloin miettiä heidän kasvatustaan, olosuhteita ja perimää. Äitejä, itsekin äitinä, en kuitenkaan menisi syyttämään. Meidän sanamme ja tekomme ovat aina meidän omia valintojamme. Olivatpa meidän vanhempamme, kasvatuksemme tai olosuhteemme millaisia tahansa, niin loppukädessä meillä kaikilla on vapaa tahto olla joko hyviä tai pahoja. Me olemme meidän valintojemme summa, minä olen mieluummin lauhkea lammas kuin ärhäkkä koira. Olen nyhverö ja ylpeä siitä.

Työkiireiden keskellä haaveilin luppoajasta, täydellisestä päivästä, jolloin en tekisi mitään. Olisin vain, ja se riittäisi.

Täydellinen päivä siirtyi, siirtyi ja siirtyi. Mitä kauemmas se kulki, sitä hanakammin sitä halusin. Kunnes. Eräänä päivänä se sitten koitti. Luppopäiväni. Nukuin pitkään, en tehnyt mitään, mutta en myöskään nauttinut siitä. Olin kuin orpo piru, kaipasin puuhaa.

Ymmärsin, että täydellinen päivä onkin täynnä mielekästä tekemistä ja kivoja askareita.